Viime viikonlopun vietin taas Ateenassa. Lauantaina kävin "Ateenan ensimmäisellä hautausmaalla", joka on suurin ja merkittävin Ateenan nykyaikaisista hautausmaista. Sinne on haudattu monia poliittisia, sotilaallisia ja kulttuurisia merkkihenkilöitä, joiden hautamonumentit ovat komeaa nähtävää. Muutenkin ortodoksinen hautausmaa marmorisarkofageineen ja -veistoksineen poikkeaa suuresti vaatimattomasta luterilaisesta kalmistosta. Tosin marmori on täällä yhtä yleinen rakennusmateriaali kuin vaikkapa graniitti Suomessa – Ateenan jalkakäytävätkin on päällystetty marmorilaatoin, jotka ovat valitettavasti sateella tappavan liukkaita.

Matkalla hautausmaalle kuljin keskusaukion eli Syntagman läpi ja liityin hetkeksi muihin parlamenttitalon ulkopuolella parveileviin turisteihin napsimaan kuvia vahtia pitävistä Evzones-sotilaista.



Valitaankohan evzonet komean ulkonäön vai pokanpitokyvyn perusteella? Näillä hepuilla ei ilmekään värähtänyt vaikka kamerat surrasivat ympärillä. Kaipa kuvattavana olemiseen tottuu.

Jatkoin matkaa ohi "Panateenalaisen stadionin" (en tiedä mikä sen nimi virallisesti on suomeksi, englanniksi se on Panathenaic Stadium). Tämä on siis ensimmäisiä nykyaikaisia olympialaisia (vuonna 1896) varten rakennettu antiikin mallin mukainen stadion. Vuoden 2004 olympialaisissa siellä pidettiin jousiammuntakilpailut ja se oli maratonin päätepiste, mutta pääosin olympialaiset pidettiin varta vasten rakenennetulla uudella stadionilla.



Stadionille ei päässyt sisään, koska sinne roudattiin parhaillaan kaikenlaisia äänentoisto- ja sähkölaitteita ja päätyyn oli pystytetty lava, kuten kuvasta näkyy. Taisi olla joku konsertti illalla tulossa.

Kävelin vielä viihtyisän pienen puiston läpi ennen hautausmaalle saapumista. Puistossa tapasin eräänlaisen vanhan tuttavan kesän Thesprotia-projektin ajoilta.



Kesällä Thesprotian maaseudulla työskennellessämme puskat ja pientareet kuhisivat kaikenlaisia sirkkoja ja kaskaita, mutta täällä kaupungissa niitä ei ole aiemmin näkynyt.

Kun saavuin hautausmaalle, sisäänkäynnin viereisestä kappelista oli juuri lähdössä liikkeelle hautajaiskulkue. Siitä en sentään kehdannut ottaa kuvia; jotain rajaa turistiudellakin. Kuvailen siis vain sanallisesti: kulkueen johdossa käveli kymmenkunta miestä, jotka kantoivat valtavia, varmaan metrin halkaisijaltaan olevia valkoisia kukkakransseja kepin nenässä. Seuraavaksi tuli arkku ja sen jäljessä messuava pappi – sain selvää vain sanoista "Kyrie eleison" eli "Herra armahda". Pappi kantoi valtavaa mustaa sateen- tai pikemminkin päivänvarjoa; paksussa mustassa kaavussa tuli varmasti kuuma. Pappia seurasi loppu hautajaisseurue.

Hautajaiskulkueen mentyä lähdin kiertelemään hautausmaalla. Paikka on kaunis ja rauhallinen Ateenan keskustan hälinän ja saasteen jälkeen. Hautojen hohtavanvalkeaa marmoria varjostavat tuuheat vihreät puut (ainakin sypressejä siellä on, muita en tunnista) ja kapeat polut risteileävät sarkofagirivistöjen välissä. Ortodoksikirkko ei hyväksy ruumiin tuhkausta, joten kaikki haudat ovat ruumishautoja. Hautaus kestää yleensä kolme vuotta, jonka jälkeen vainajan luut kaivetaan esille ja siirretään sukuhautaan tai yleiseen ossuaariin. Hyväntuoksuisia luita pidetään pyhyyden merkkinä. (Lähde: Michael Llewellyn Smith: Athens – A Cultural and Literary History. En minä näitä ihan omasta päästäni keksi...)

Netistä muuten opin juuri, että "sarkofagi" tarkoittaa "lihansyöjää". Lihaa syövästä kivesta valmistettu kirstu, hurja ajatus! Mutta ilmeisesti kyseessä ei ole mineraalihahmoisten verenhimoisten muukalaisten soluttautuminen yhteiskuntaamme, vaan (emäksisen) kalkkikiven luontainen taipumus hajottaa (hapanta) orgaanista ainetta. Kumma juttu, onhan sarkofagi kivistä hauta-arkkua tarkoittavana terminä ollut pitkään tuttu arkeologisissa yhteyksissä, mutta en ole koskaan tullut ajatelleeksi mistä sana on peräisin. Aina oppii jotain uutta.

Tässä sitten muutamia hautoja: ensimmäiseksi Benaki-museon perustajien sukuhauta.



Tämä muhkea vekkihameinen herra on Theodoros Kolokotronis, Kreikan itsenäisyyssodan sankari.



Erilaisia kauniita hautaveistoksia. Lintua pitelevä tyttö (enkelinsiipiä lukuun ottamatta) ja valtava sarkofagi (hah!) voisivat olla suoraan antiikin ajan hautausmaalta.











Horoskooppihahmot kauniisti mosaiikilla kuvattuina hautamonumentin seinässä.



Rivissä tavallisempien kansalaisten kreikkalaisittain vaatimattomampia hautoja. Suomalaiseen vaatimattomuuteen tottuneeseen silmään nämäkin ovat aika mahtavia. Tapana näyttää olevan pitää hautapaaden päällä kehystettyjä kuvia vainajasta ja kukka-asetelmia, sekä oikeita että silkkisiä tai muovisia (jotka kestävätkin hellettä paremmin). Suuremmilla haudoilla, jotka yleensä ovat sukuhautoja, on myös maahan istutettuja kukkia ja pensaita.



Tämä oli koskettava: viisivuotiaana kuolleen pikkupojan hauta. Kiveen oli kaiverrettu vain "Andreas 1992-1997". Haudan päällä oli kukkien lisäksi leluja.



Sukuhaudat on merkitty sanalla "oikos" eli "talo" vanhaksi kreikaksi. Tässä on Stamoulis Stratos -nimisen henkilön sukuhauta.



Komea marmorivene on Apostolos Nomikos -herran suvun monumentti.



Vaatimattomillakin haudoilla on vartijansa.



Parin tunnin hautausmaalla käyskentelyn jälkeen elävä ruumiini ilmoitti olevansa nälkäinen, joten kävelin sieltä Plakaan (keskustan turistialueelle) lounaalle ensimmäiseen mukavan näköiseen tavernaan. Tässä vielä pari tunnelmakuvaa Plakasta: kissoja ja graffiteja löytyy joka kulman takana.





Sunnuntaina kävin taas keskustassa tarkoituksenani käydä Ateenan kirjamessuilla, jotka olivat viimeistä päivää käynnissä. Matkan varrella tuli vastaan kauniita seinäkukkasia.



Poikkesin myös kansatieteelliseen museoon, koska kävelin siitä ohi, se näytti olevan auki, enkä ole käynyt siellä aikaisemmin. Siellä oli pieni mutta mielenkiintoinen perinteisiä työkaluja ja ammatteja käsittelevä näyttely. Esillä oli työkaluja ja valokuvia noin 1800-luvulta 1950-luvulle. Jotenkin tunnelma oli samanlainen kuin vastaavan aikakauden kuvia ja tavaroita Suomessa katsellessa, vaikka ilmasto ja kulttuuri ovatkin hyvin erilaiset. Perinteiset ammatit ovat kuitenkin olleet aika samantapaisia: seppä, suutari, viljelijä… ja työkalut valmistettu enimmäkseen puusta ja raudasta. Valokuvat ovat mustavalkoisia ja rakeisia, ihmiset työteliään ja totisen näköisiä.

Arkeologisesta näkökulmasta mielenkiintoinen näyttelyesine oli puinen "adokana" eli "threshing sledge" – suomeksi termi lienee "puimaäes" ainakin raamatullisen terminologian mukaan (googlatkaapa muuten puimaäes tai puimatanner, ei sieltä muuta tulekaan kuin raamatunlauseita tai niihin perustuvia kristillisiä kielikuvia). Tätä kapinetta aasi tai härkä siis veti perässään puimatantereella, jotta jyvät erottuisivat akanoista (kielikuva tämäkin).

Tässä puimaäkeessä (kai se taipuu noin?) on terinä pii-iskoksia. Varmaankin osa meidän Jordaniassa  ja Thesprotiassa keräämistämme piikivistä on juuri tällaisia puimakiviä.





Museosta jatkoin kirjamessuille, jotka pidettiin Akropolis-kukkulan eteläpuolella kulkevalla leveällä Dionysos Areopagus -kävelykadulla. Matka kulki Akropoliin puistomaiseksi maisemoitua alarinnettä pitkin, josta oli upeat maisemat vanhan agoran yli moderniin kaupunkiin. Vasemmalla Hefaistoksen temppeli.



Itse kirjamessut olivat pienemmät ja vaatimattomammat kuin Helsingissä. Tosin messut ovat kestäneet nyt koko syyskuun, joten en tiedä jos siellä on ollut jotain isompiakin tapahtumia aikaisemmin. Nyt kadun varrella oli vain kirjakauppojen ja kustantamoiden omia kojuja.



Kirjatarjonta näytti mielenkiintoiselta, mutta lähes kaikki oli tietenkin kreikaksi. Muutamia matkaoppaita ja Kreikan kulttuurista tai mytologiasta kertovia kirjoja oli tarjolla englanniksikin, mutta en löytänyt mitään tarpeeksi kiinnostavaa hankittavaa. (Selvisin siis kirjamessuista ostamatta yhtäkään kirjaa! Tätä on turha yrittää Suomessa.)

Muun muassa tässä yhden lempikirjailijani tuotantoa kreikaksi käännettynä. Tarjoan Facebookissa kaljan sille joka keksii mistä kirjoista on kyse. Näissä on kirjailijan nimikin translitteroitu kreikaksi; usein se jätetään latinalaiseen kirjoitusasuun.