Torstai-iltapäivänä menin Amerikan instituutin kirjastoon hakemaan vierailijakortin, jotta pääsen käyttämään kirjaston kokoelmia. Vietinkin sitten kirjastossa koko loppuillan, ja samoin perjantaipäivä vilahti kokonaan siellä.

Uppouduin lukemiseen ja läppärin takomiseen niin että selkä oli jo pahasti jumissa kun puoli yhdeksän maissa vihdoin oli pakko lähteä (kirjasto on vierailijoille auki iltayhdeksään, instituutin jäsenille ympäri vuorokauden) kun ei aivot eikä kroppa enää toimineet. Teoriakirjallisuuden läpikäyminen on kyllä turhauttavan hidasta: ehdin lukea yhdestä kirjasta ajatuksella ja muistiinpanoja tehden ehkä muutaman kymmenen sivua samassa ajassa kuin olisin lukaista posottanut läpi monisatasivuisen tiiliskiviromaanin. Tutkimuskirjallisuuden suhteen täytynee pyrkiä keskittymään laatuun eikä määrään.

Tosin mitä ilmeisimmin määrälläkin on merkitystä – ainakin perustutkinnossa seminaaritöiden ja gradun osalta ohjaajat neuvoivat etsimään aina vain lisää lähdeviitteitä, ja väikkärissä niitä pitää kaiken järjen mukaan olla vielä runsaammin. Ja lisäksi vielä jotain kaiken kerätyn tiedon kokoavaa ja sen perusteella muodostettua omaa ajatusta. Huh, mihinköhän olen oikein ryhtynyt? Toisaalta selkeässä ammatillisessa työssä à la sähköasentaja tai putkimies (-nainen? -henkilö?) olisi kyllä puolensa: voisi tehdä päivän duunit, nostaa palkkansa ja mennä kotiin ilman jatkuvasti takaraivossa nakertavaa ajatusta, että oikeastaan pitäisi vielä tehdä vähän sitä ja tätä ja tuota, ottaa asioista perusteellisemmin selvää, tutkia ja referoida ja syntetisoida ja kirjoittaa, lukea vielä lisää jotain tutkimusaiheeseen liittyvää eikä "turhaa" kaunokirjallisuutta… "vapaa-aika" ei koskaan ole todella vapaata tästä itseaiheutetusta pakosta (itseaiheutetusta siksi, että eihän kukaan minua pyssy ohimolla pakota väikkäriä tekemään, itse olen sitä halunnut). Toisaalta taas tyydytys siitä, että ehkä pitkänkin tahkoamisen jälkeen vihdoin tajuaa ja sisäistää jotain tutkimusaiheestaan ja osaa ehkä sanoa siitä jotain uutta ja mahdollisesti arvokasta, auttaa kompensoimaan turhautuneisuuden jaksoja. Tutkijanurani on toistaiseksi vielä sen verran lyhyt ja hentoinen, että paljoa kokemusta näistä tyydytyksen hetkistä ei ole vielä kertynyt, mutta sen verran kuitenkin että kaipaan niitä lisää. Jatulintarhassa muuten kirjoitetaan erittäin osuvasti (humanistisen) tutkijanuran hyvistä ja huonoista puolista, suosittelen!

Asiasta korvapuustiin: Kreikassa on huomenna sunnuntaina eduskuntavaalit, ja koko viikon Ateena on ollut täynnä vaalimainoksia. Kampanjointi kiihtyi loppuviikkoa kohden: sekä torstaina että perjantaina asuntolan suuntaan johtavalla Alexandros-kadulla oli suurimpien poliittisen puoluiden kulkue, torstaina sosialistisen Pasokin ja perjantaina konservatiivisen Nea Demokratian. Katu oli siis liikenteeltä suljettu metroasemalta alkaen, joten jouduin kävelemään sieltä kotiin noin kilometrin (normaalisti kuljen sen matkan trolleybussilla). Kävely teki kyllä ihan hyvää monen tunnin kirjastossa istumisen jälkeen, ja kulkueet olivat komea näky lipunheiluttamisineen ja torvitööttäilyineen (kadun varrella myytiin kaiken puoluesälän ohella paineilmalla toimivia vapputorvia). Kummankin puolueen kannattajilla oli puolueiden omia lippuja, mutta ylivoimaisesti enemmän Kreikan lippuja. Harmi etten ollut ottanut kameraa mukaan, koska ylimääräisillä spoteilla valaistua katua pitkin kulkeva väkijoukko sinivalkoisine lippumerineen oli oikein kuvauksellinen. Pylväisiin kiinnitetyistä ämyreistä kuului sydämeenkäyvän tunteikkaita vaalipuheita, joista ymmärsin vain satunnaisia sanoja kuten "vapaus", "Kreikka", "yhdessä" jne.

Kilpailu tuleekin olemaan tiukka, sillä Athens Newsin mukaan nyt hallitseva Nea Demokratia ja Pasok ovat kannatuslukujen suhteen suunnilleen tasoissa. Pienempiä puolueitakin on olemassa iso joukko, mutta käytännössä Kreikka on kahden puolueen maa: jommallakummalla valtapuolueella viimeisen 17 vuoden aikana ollut absoluuttinen enemmistö eduskunnassa. (Tämän tiedon lunttasin eilisen lehdestä; en suinkaan ole näin perehtynyt kreikkalaiseen politiikkaan ihan omasta takaa.)

Tänään olin päivällä kaupungilla ostoksilla ja muuten käppäilemässä päämäärättömästi pari tuntia. Alkuillasta mietin lähtisinkö vielä illaksi jonnekin, mutta en sitten enää jaksanut. Keskustassa saattaisi ehkä olla menossa jotain poliittisväritteistä äksöniä tai sitten ei. En tiedä onko kampanjointi kielletty jostain tietystä aikarajasta lähtien ennen vaaleja, mutta huomenna eli itse vaalipäivänä on ainakin kaikki kiinni, kuulemma myös turistikohteet ja museot yms. jotka normaalisti ovat sunnuntaisin auki. Huomisesta tulee siis myös kotipäivä.

Harmittaa, kun on jotenkin elämätön luuseri-olo kun istun lauantai-iltana vain yksin kotona (tai tämä mikään koti ole, sanotaan kämpillä), vaikka ei se Suomessa oikeasti kotona ollessa ollenkaan häiritse, koska en ole koskaan ollut mitenkään yltiösosiaalinen. Nyt vain tuntuu siltä että kun kerran olen täällä suhteellisen lyhyen aikaa, pitäisi koko ajan olla menossa ja kokemassa ja näkemässä – siis koko sen ajan jota en vietä kirjastossa tai muuten tutkimukseen perehtyneenä. Pitäisi on kyllä vuosisadan kirosana. Miksi ei saa vain olla? Itseaiheutetut suorituspaineet luikertavat lonkeronsa jopa vapaa-aikaan. Tämän blogin pitäminen osaltaan vaikuttaa myös niin, että haluan ahnehtia aina jotain uutta ja jännää raportoitavaa. Anteeksi vain ystäväni, tällä kertaa pelkkää ruikutusta. Taidankin siirtyä terassille rauhoittumaan ja katselemaan iltavalaistua horisonttia.